Tänään mietin miten voin kertoa täällä keskenmenoistani kun en ole sitä tehnyt kuin muutamalle henkilölle kasvotusten. En vain kertakaikkiaan kestä ihmisen ilmettä kun toinen miettii mitä tuollekin sanoisi. Ja lopulta sillä ei ole edes merkitystä. Miksi kerroin kenellekään? Onko asia niiiiiin kamala etten voi puhua siitä yleisesti? Muutama tuttavani on puhunut keskenmenoistaan kahvilla, ohimennen, elämä jatkuu-tyyliin. Minä en voi. Minä tulen muistamaan vanhana mummona koko tämän ajan, minulle tämä on arka aihe.

Tässä(kin) kierrossa toiveet taas huipulla! Aina se "tsemppi" vaan tulee jostain. Meillä on vuoden päästä nyytti sylissä! Näin mietin myös vuosi sitten. Nyt on yk4 toisen keskenmenon jälkeen. Yritän ajatella positiivisesti, pakko. Härkösen kirjan mukaan kolmannella tärppäsi, loppua en viitsi paljastaa jos joku sitä sattuu lukemaan :)

Luin myös jostain kun joku mietti kumpi on pahempaa, ettei tärppää ollenkaan vai tärppää mutta ei kestä.. Tähän en tiedä vastausta. Mutta jos pitkään menee tärppäämättä tiedän miltä kumpikin tuntuu. Miksi en hakeudu hoitoihin? Lääkärini sanoi että tarvetta ei ole, kaikki on kunnossa.

Ihana viikonloppu edessä, ostin viiniä (Neuvo nro 5, parantaa kohdun verenkiertoa) ja näen ystävät pitkästä aikaa.